Olipa kerran... ja toisenkin

Torstai, 15 Huhtikuu 2010 10:31

OLIPA KERRAN … JA TOISENKIN

Olipa kerran kirkko, jonka sisälle syntyi liikehdintää. Kirkko itses­sään oli mahtava tekijä yhteis­kunnassa. Piispat saivat äänensä kuuluviin. Kirkon sisällä oli kuiten­kin tyytymättömyyttä. Osa seura­kuntien jäsenistä alkoi kokoontua omiin jumalanpalvelusyhteisöihin. Uusia syntyi ja jumalanpalvelusyh­teisöt tarvitsivat pappeja. Piispat kieltäytyivät vihkimästä pappeja uusille yhteisöille. Niinpä seura­kunnat kutsuivat omat pappinsa ja asettivat heidät virkoihinsa. Tuli myös tarve saada näille yhteisöille ja niiden papeille kaitsija. Niinpä eräs teologian tohtori, joka oli tarkasti perehtynyt sakramentti­teologiaan, vihittiin ja asetettiin piispaksi. Virallinen kirkko ei tie­tenkään hyväksynyt näitä pappeja ja piispaa oikeiksi sanan palveli­joiksi, vaan kutsui heitä valepa­peiksi ja valepiispaksi. Eiväthän he olleet vihityt virkoihinsa kirkon jär­jestyksen mukaan. Näitä pappeja seuraavat kristityt pitivät itseään oikeina Lutherin opin kannatta­jina. Jumalanpalvelusyhteisöistä kuului myös ääniä, joiden mukaan piispojen kannanotot poikkesivat siitä, mitä kristinuskossa on perin­teisesti opetettu. …

Edellä kuvattu ei ole tarkoitettu kuvaukseksi Suomen evankelis­luterilaisen kirkon nykytilasta ja Luther-säätiön jumalanpalvelus­yhteisöistä. Kyseessä ei ole Ruot­sissa toimitetut Missionprovinse­nin pappisvihkimykset. Yhtä vähän on kysymys kastekysymykseen syvästi perehtyneen tohtori Matti Väisäsen vihkimisestä jumalanpal­velusyhteisöjen piispaksi. Kuvaus on noin 500 vuoden takaisesta Saksasta, uskonpuhdistuksen ajalta.

Evankeliumin vapauttava saarna oli saanut liikehdintää aikaan Saksassa ja muualla Keski-Euroo­passa. Jumalan elävä sana synnytti ja hoiti Jumalan kansaa. Aina siellä missä on Jumalan sana, on myös Jumalan kansa. Tämä Jumalan kansa tarvitsi myös viran. Luther kirjoitti teoksessaan Kirkolliskokouksista ja kirkoista: “Viides kirkon ulkonainen tun­nusmerkki on siinä, että kirkko vihkii eli kutsuu toimiinsa kir­konpalvelijat, tahi että sillä on virkoja, jotka se täyttää. Sillä välttämättä täytyy olla piispoja ja pappeja eli saarnamiehiä, jotka sekä julkisesti että yksi­tyisesti toimittavat, tarjoavat ja antavat edellä mainittuja neljää asiaa (nim. Jumalan pyhän sanan saarnaa, kastetta, ehtoollista, käyttää avainten valtaa) tai py­hää toimitusta kirkon puolesta ja kirkon nimessä, sekä ennen kaikkea Kristuksen käskyn pe­rustuksella, kuten pyhä Paavali sanoo.”

Kun kirkon piispat eivät suostu­neet vihkimään pappeja näille yhteisöille, seurakunnat ottivat jumalallisen oikeuden nojalla piis­poille kuuluvan tehtävän itselleen. Lutherin neuvot böömiläisille veljille vuodelta 1523 ovat tästä hyvänä todistuksena. Antaessaan neuvoja Luther totesi: “Tässä et­siydymme kuitenkin puhtaaseen ja oikeaan kirkkojärjestykseen.” Böömiläisille veljille annetut neu­vot löytyvät myös oman kirkkom­me meitä sitovista tunnustuskir­joista. (Tunnustuskirjat Jyväskylä 990, s. 277)

Pian oltiin tilanteessa, jossa tarvit­tiin näille seurakunnille ja niiden kutsumille papeille kaitsija. Kun piispaa ei saatu kanonisen lain määräämän järjestyksen mukai­sesti, Luther vihki ja virkaan asetti kaksi piispaa: ehtoolliskysymyk­seen syvästi perehtyneen Niko­laus von Amsdorfin Naumburgin piispaksi 1542 ja ja Georg III von Anhaltin Merseburgin piispaksi kaksi vuotta myöhemmin. Toki nämä papit ja piispat olivat silloisen kirkollisen aatelin mu­kaan valepappeja ja valepiispoja. Mutta kristityille tilanne oli juuri päinvastainen. Virallisen kirkon papit ja piispat olivat menettäneet luottamuksensa. Kansa ei kuullut heidän suustaan evankeliumin vapauttavaa sanomaa. Nuo papit olivat menettäneet oikeutensa olla hengellisiä isiä siitä huolimatta että heitä kyllä kutsuttiin kauniilla nimellä isiksi (pater) koska he eivät enää ruokkineet Jumalan laumaa Jumalan sanalla.

Luther kirjoittaa tästä Isossa Ka­tekismuksessa: “Olemme siis ku­vailleet tämän käskyn yhteydessä kolmenlaisia isiä, ensiksi niitä, joiden lihaa ja verta me olemme, toiseksi isäntiä ja kolmanneksi maan isiä. Heidän lisäkseen on olemassa myös hengellisiä isiä, mutta he eivät ole sellaisia kuin paavikunnassa, missä kyllä suostutaan käyttämään isän nimeä, mutta ei toimittamaan isän virkaa. Hengellisiä isiä näet ovat vain ne, jotka hallitsevat ja johtavat meitä Jumalan sanalla.” Jumalan sanalla hallitseminen oli muuttunut hallitsemiseksi ka­nonisella lailla. Kirkon elämä oli muutettu kirkkojärjestykseksi ja kirkkojärjestys oli nostettu Juma­lan sanan yläpuolelle.

Kirkko-oikeus ja koko kirkollinen ajattelutapa tarvitsi perusteellisen puhdistuksen. Oikea teologia oli nostettava kirkko-oikeusajattelua korjaavaksi tekijäksi. Corpus Iuris Canonici -kokoelman polttaminen 10.12.1520 oli Lutherin näkyvä protesti kanonisen lain sisältämän väärää juridista ajattelutapaa vastaan. Kirkkoa tuli johtaa Raa­matusta nousevien teologisten periaatteiden mukaan.

Lutherin eräästä kirjeestä vuo­delta 1518 (Br. 1, 170) voimme lukea tuon ajan tilanteesta: “Olen vakuuttunut siitä, ettei kirkkoa koskaan voida uudistaa, ellemme pääse irti kanonisesta oikeudes­ta, paavien määräyksistä (dek­retaaleista), skolastisesta teolo­giasta, … ja jollemme me niiden sijaan saa jotakin muuta. Tämän vakaumukseni mukaisesti olen joutunut tilanteeseen, jossa päivisin rukoilen Herraa, että me niin pian kuin mahdollista ryh­tyisimme tutkimaan Raamattua ja kirkkoisien kirjoja niin tehok­kaasti kuin mahdollista.”

Reformaation kirkko-oikeudelli­nen perusratkaisu kiteytyi tun­nuslauseeksi: “Raamattu on jumalallinen oikeutemme”. Sen taustalla on Lutherin aneteesien selityksissä vuonna 1518 ilmais­tu selvä ohjelma. Sen mukaan kristitty ei voi mennä Raamattua pitemmälle (ultra sacram scriptu­ram) sillä pyhät kirjoitukset ovat varsinaisesti, nimenomaan ja yk­sinomaan (proprie) jumalallinen oikeus (ius divinum). Tämä edellä oleva periaate on myös nykyisen kirkkolakimme tunnustuspykälän lähtökohta. Lain ja oikeuden varjolla kirkon oma laki ja kirkon järjestys ja kir­kon toimet saadaan näyttämään aivan laillisilta. Mutta vastoin kirkkolain omaa varsinaista tar­koitusta.

Arto Seppänen,

Khra, TT ja OTT,

Utsjoki

Kirjoitus on julkaistu Sisarenpoika-lehdessä 1/2010