MIKSI LUTHER-SÄÄTIÖ EI OLE ERONNUT KIRKOSTA?

Maanantai, 12 Huhtikuu 2010 23:01

Harvoin kirkon johdon taholta kuullaan kehotusta erota kirkon jäsenyydestä - pikemminkin päinvastoin. Luther-säätiöstä puhuttaessa näin on kuitenkin jo vuosia ollut. Monet suoraan käskevät eroamaan, toiset vain hivenen häveliäämmin vihjaavat: "olisiko aika tehdä johtopäätökset?" Jotkut väestämme ovat jo eronneet, mutta yleistä lähtölaukausta ei ole annettu. Se kansanosa, joka yleensä tietää totuuden kaikesta mahdollisesta ja mahdottomastakin, on keksinyt tukun selityksiä säätiön kummallisen sitkeälle kirkkoon jäämiselle.

1. selitys: Luther-säätiö pysyy kirkossa taloudellisen hyödyn ja kirkkotilojen tähden

Kirkollisveroon tottuneiden on vaikea ymmärtää, että vapaaehtoisuuteen perustuvalla varainhankinnalla voidaan koota seurakuntaelämän vaatimat varat ja pappien palkat. Näin LS:n kanssa kuitenkin on: emme saa senttiäkään Suomen evankelis-luterilaiselta kirkolta, eikä merten takaa saavu kultalasteja toimintaamme tukemaan. Seurakuntiemme rahoitus tulee työmme kannattajilta. Alkuvaiheessaan jotkin jumalanpalvelusyhteisöt saivat kokoontua paikallisseurakunnan tiloissa. Nykyään tätä mahdollisuutta ei missään enää ole, vaan ovatpa jotkin seurakuntayhtymät antaneet väellemme virallisen porttikiellon yhtymän tiloihin.

2. selitys: Luther-säätiön pysyminen kirkossa on vain pr-temppu

Ei kukaan nauti sylkykuppina olemisesta. Emme ole oma-aloitteisesti aloittaneet yhtäkään mediasodan kahnausta, vaikka emme ole kysyttäessä vaienneetkaan. Emme tavoittele "marttyyriuden kruunua". Jos se meistä olisi kiinni, eläisimme mieluusti rauhassa.

3. selitys: Luther-säätiöllä on loisen identiteetti - elääkseen sen täytyy parjata jotakuta

Kuka tahansa voi tulla jumalanpalveluksiimme arvioimaan, mikä rooli parjaamisella meidän julistuksessamme on. Jännitteitä kirkon johdon kanssa toki on, mutta meille ne eivät ole koossa pitävä tai eteenpäin vievä voima. Pastorimme pitävät kunnia-asianaan sitä, että saarnoissa ei keskitytä muiden kritisoimiseen, vaan saarnataan kulloinkin koolla olevalle seurakunnalle. Omien syntiemme tunnustamisessa on meille ihan tarpeeksi.

Miksi Luther-säätiön väki sitten ei ole vielä eronnut ja perustanut omaa uskonnollista yhdyskuntaansa?

Lähes kaikki seurakuntalaisemme ovat saaneet kasteen Suomen ev.lut. kirkon yhteyteen. Olemme saaneet kalleimman lahjan, jota kristityllä voi koskaan olla. Kaste myös velvoittaa meitä kantamaan huolta tästä kirkosta. Me emme kritisoi sitä sen vuoksi, että pitäisimme sitä halpana, vaan päinvastoin: puhumme kovin sanoin juuri sen kallisarvoisuuden tähden.

Kirkon usko ja oppi perustuu Pyhään Raamattuun, ja se on ilmaistu luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Meillä ei ole mitään tätä tunnustusta vastaan, vaan haluamme siihen sydämestämme liittyä. Valitettavasti Suomen ev.-lut. kirkon enemmistö ei enää tunnustaudu omaan oppi- ja oikeusperustaansa.

Kirkko käy läpi muutosta, jossa vieras loiseliö vähitellen ottaa valtaansa meille rakkaan kirkon, sen "äidin", joka meidätkin on Jumalan lapsiksi tehnyt. Jumala yksin ratkaisee, voiko kirkko vielä elpyä. Me tahdomme vaalia ja vahvistaa sitä hengellistä aarteistoa, "rakkaan äidin perintöä", joka kirkossamme vielä on.

Suurin kalleus on tietenkin kristikansa itse. Kirkon tilasta huolta kantavien joukko on paljon laajempi kuin Luther-säätiön kannattajakunta. Emme halua katkaista siteitä näihin seurakuntalaisiin ja kirkon työntekijöihin, vaan tukea ja rohkaista heitä.

Kriisi ei rajoitu enää riitelyyn yksittäiskysymyksistä – kuten naispappeudesta tai homoseksuaalisuudesta. Koko kirkon ydin on syöpymässä pois, ja enää kuoret pitävät sitä pystyssä. Teologisten perustelujen sijaan saamme vastaamme enää vain viranomaismantran: "kirkko, kirkko, kirkkolaki, kirkkolaki". Nyt jo kadunmieskin huomaa, ettei kansankirkossa kaikki ole kohdallaan - se on muuttumassa kirkosta yhteiskunnan uskontohuoltovirastoksi. Me Luther-säätiössä tahdomme rakentaa toisenlaista tulevaisuutta - kirkkoa, joka saa olla kirkko. Onko se mahdollista ev.lut. kirkossa?