Kirkko olkoon kirkko

Torstai, 21 Tammikuu 2010 15:51

Julkisuudessa on esiintynyt useita kannanottoja TT Matti Väisäsen piispaksi valintaan liittyen. Muutama selventävä huomio on paikallaan.

TT Matti Väisänen on valittu Lähetysprovinssin (Missionsprovinsen) piispaksi. Hän ei ole Luther-säätiön eikä Suomen ev.lut. kirkon piispa. Hän toimii yhteydessä Lähetysprovinssin lähetyspiispaan ja sen konsistoriin. Hän ei esiinny Suomen ev.lut. kirkon piispana, ja siksi puheet virkavallan anastuksesta on jätettävä omaan arvoonsa. Luterilainen piispanvirkahan ei ole Suomen ev.lut. kirkon yksityisomaisuutta. Väisänen tulee piispana kantamaan hengellistä vastuuta erityisesti niistä pastoreista, jotka on vihitty Lähetysprovinssissa ja vihkii uusia paimenia sen yhteyteen. Näistä paimenista työnantajavastuun kantaa Suomen Luther-säätiö. Samalla Väisänen varmasti tukee ja ohjaa monia muita paimenia, jotka tarvitsevat hengellistä ohjausta ja rippi-isää. Tulevan piispan tehtäviin kuuluu myös Luther-säätiön yhteydessä toimivien jumalanpalvelusseurakuntien tukeminen. Varmasti tuleva piispa myös haluaa Jumalan sanalla rohkaista niin pastoreita kuin seurakuntalaisia laajemminkin Suomessa.

Luther-säätiötä on arvosteltu siitä, ettei se toimi kirkkojärjestyksen mukaan ja sen pitäisi siksi erota ev.lut. kirkosta. Mitä vastaamme? Luterilainen kirkko on aina mieltänyt itsensä sanan kirkoksi. Sillä on oma sosiologinen puolensa hallintorakenteineen ja säädöksineen, mutta ennen muuta se on uskonyhteisö, jolla on oma perustuslakinsa. Se on ilmaistu kirkon tunnustuspykälässä: ”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin ja joka on ilmaistu…luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan Kj 1§”. Raamatun sana on siis kirkon ohjenuora, jonka alle niin piispojen kuin seurakuntien tulee taipua. Se yksin määrittelee oikean kirkollisuuden. Kirkkohistoria osoittaa, että Raamatun sana ja kirkkojärjestys voivat joutua vastakkain. Näin Martti Luther poltti Rooman kirkon kanonisen lain, ei siksi, etteikö kirkko tarvitse välttämättä järjestystä, vaan koska sitä käytettiin Raamatun sanaa turhentamaan.

Luther-säätiö ei ole tuonut mitään omaa hengellistä vaatimuslistaa ev.lut. kirkkoon. Haluamme uskoa niin kuin kirkkojärjestys tunnustuspykälässään ohjaa, ja menneet sukupolvet ovat uskoneet. Emme ole etsineet konfliktia. Olemme halunneet elää Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen pohjalta. Kirkon johto valitsi jyrkän linjan piispa Olavi Rimpiläisen jäätyä eläkkeelle 2001. Koska piispat eivät tämän jälkeen ole suostuneet vihkimään pastoreiksi nuoria miehiä, jotka opettavat paimenvirasta niin kuin kirkossamme opetettiin vuoteen 1986 asti ja yhä opetetaan suurimmassa osassa kristikuntaa, olemme joutuneet vihkimään heidät Ruotsissa Lähetysprovinssissa vuodesta 2005 alkaen. Seuraava luonnollinen askel on ollut saada Suomeen näille pastoreille heidän äidinkieltään puhuva piispa, joka voi myös vihkiä uusia paimenia. Tähän piispantehtävään Lähetysprovinssi on valinnut Matti Väisäsen. Kyse on koko ajan ollut kirkkomme kastettujen, veroa maksavien, paljon sen eteen rakkaudella työtä tehneiden, mutta kodittomiksi jätettyjen ihmisten oikeudesta kokoontua jumalanpalveluksiin Kristuksen sanan ja sakramenttien lahjojen äärelle paimenhoitoon. Samalla nämä seurakunnat tarjoavat suojan myös niille kristityille, joiden omatunto ei enää salli jäsenyyttä Suomen ev.lut. kirkossa.

Kun meillä on rakkaus kirkkomme uskoon, niin mistä meidän pitäisi oikein erota, jos ja kun kirkko on ennen muuta hengellinen yhteisö? Piispojen ovien näyttämiset tuntuvatkin kertomuksilta, joissa yhtäkkiä ilkeä äitipuoli on ajamassa lasta pois kodista, jossa tämä on aina saanut turvallisesti asua. Ainoa uudistusohjelma, jolla olemme halunneet rakentaa tätä kirkkoa, on ollut: kirkko olkoon kirkko eikä yhteiskunnan peilikuva. Jos tämä uskonelämä tehdään meille mahdottomaksi Suomen ev.lut. kirkossa, niin silloin jäsenyysasiaakin varmasti uudelleen punnitaan. Mutta siinä tapauksessa emme lähde äidin luota emmekä eroa Kristuksen Kirkosta, vaan suruksemme joudumme näkemään, että ev.lut. kirkko on eronnut omalta hengelliseltä pohjaltaan.